Paluu Saaristomerelle: Loki 8.7.2011 Merisatama-Barösund-Tammisaari
Ajatus paluusta takaisin Förbyhyn oli pyörinyt mielessä pitkään. Emme ole olleet kovinkaan aktiivisia veneilijöitä kesäkuussa ja heinäkuun alkukin oli mennyt muissa lomailun merkeissä. Pikku hiljaa purjehduskipinä alkoi taas itää ja suunnitteilla oli tehdä sikäli historiaa, että allekirjoittanut (kippari) tulisi viemään veneen yksin Tammisaareen, josta kartanlukija tulisi mukaan loppuosuudelle. En ole aikaisimmin tehnyt veneellä niin pitkää matkaa yksin. Millaisella taustalla lähdin sitten matkaan?
Tutustuminen purjehdukseen alkoi viitisentoista vuotta sitten, kun saimme veljeni kanssa palkkioksi erään laiturin rakentamisesta Laserin. Laser oli mielestäni hyvä vene aloittaa purjehdusharrastus, koska sen avulla oppi tuntemaan herkätkin tuulenvireen muutokset.
Kevyen painonsa ansiosta Laser kiihtyy herkästi kevyessä tuulessa ja sillä purjehtiessa todella tuntee purjehtivansa. Jokainen aisti on käytössä varsinkin isommalla purjehtijalla, kun joutuu jatkuvasti tarkkailemaan tuulta, tasapainottamaan venettä roikkumalla laidan yli ja varomaan käännöksissä puomia. Laserin saa kaadettua suhteellisen helposti, joten sekin tuo oman jännityksensä mukaan purjehdukseen: muistan elävästi ne lukuisat kerrat, jotka olen tuota venettä kammennut takaisin pystyyn kovassa aallokossa. Todennäköisesti monet niistäkin kaatumisista olisi ollut vältettävissä kiinnittämällä huomioita oikeisiin asioihin, mutta ainahan sitä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, niin nuoremmille kuin vähän kokeneemmille purjehtijoille.
Nälkä kuitenkin kasvoi ja päädyimme kaveriporukan kanssa hankkimaan seuraavan veneen, joka oli Joe 17. Sillä tuli koluttua lähinnä pääkaupunkiseudun lähisaaria. Joe vaihtui aikanaan Rock 20:ksi, joka on edelleen kimppakäytössä. Oma mielenkiinto harrastusta kohtaan kuitenkin kasvoi ja haaveena oli päästä tutustumaan aktiivisemmin Suomen luontoon ja saaristoon. Tämä blogi aloitti kerronnan tuon haaveen toteuttamisesta ja Avance 245:en tarinasta.
Nyt oli aika yrittää saavuttaa taas yksi virstanpylväs, joka liittyi yksin veneellä liikkumiseen. Olin seurannut jo pitkään sääennusteita ja viikonlopuksi oli luvassa sopivan kevyttä keliä. En ollut liikkunut Majalla vielä kertaakaan yksin, vaan veneessä on aina ollut vähintään kaksi henkilöä, jolloin rannasta lähdöissä ja rantautumisessa on aina ollut mukana avustaja. Otin tavoitteekseni tutustua Tammisaari-reissun aikana pinnapilottiimme, jota on koekäytetty ainoastaan muutaman kerran.
Heräsin perjantai-aamuna klo 02.00 ja pakkasin loputkin tavarat sekä eväät. Kävelin rantaan, jossa kuului ainoastaan mattolaiturin luona olleiden yöuimareiden kikatusta. Laitoin radion soimaan, järjestelin tavaroita kaikessa rauhassa, tankkasin veneen vesitankin sekä juomavesikanisterit ja suuntasin Gulfille hakemaan bensaa. Olin ohittanut Melkin kellon ollessa 03.30.
Pinnapilotti on erinomainen laite varsinkin silloin, kun on liikkeellä veneellä yksin. Siitä pystyy säätämään suuntaa joko yhden tai kymmenen astetta kerralla. Suunnanvaihto taisi onnistua myös 90-astetta kerrallaan tietyllä näppäinyhdistelmällä. Tällä matkalla käytin kuitenkin kahta ensimmäistä vaihtoehtoa.
Pinnapilotin edut tulivat esiin jo heti Suvisaariston edustalla, kun suuntasin kohti Porkkalaa. Edessä oli pitkiä suoria, aurinko oli juuri noussut ja ympärilläni oli niin paljon kaikkea mielenkiintoista, että jatkuva pelkän suunnan pitäminen ja sen korjaaminen vaatii monien aistien läsnäoloa. Kun antaa pinnapilotin pitää huolta suunnan pitämisestä, vapautuu itseltäsi aisteja havainnoida enemmän ympärillä tapahtuvia asioita, eritoten pidemmillä matkoilla. En tarkoita, että pinnapilotin voi antaa viedä venettä, vaan edelleen käyttäjän tulee tarkkailla jatkuvasti, mitä ympärillä tapahtuu. Mutta jokin asia on toisin verrattuna siihen, että ohjaisit itse venettä. Asiaa voisi verrata osittain auton ajamiseen vakionopeudensäätimellä, siinäkin vapautuu resursseja enemmän havainnointiin ja valppauteen muita asioita kohtaan. Kaikella on puolensa, mutta näin jälkikäteen tunsin lopulta olevani huomattavasti virkeämpi päivän päätteeksi annettuani pinnapilotin hoitaa veneen ohjaamisen. Keskityin itse enemmän navigoimiseen, ympäristön havainnointiin, maisemien katselemiseen ja suunnan määrittelemiseen. Sain mahdollisuuden liikkua veneessä vapaammin, jäseneni eivät puutuneet ja olin kaikin verroin virkeämpi seuraavan päivän koitokseen. Pinnapilotin vahvuudeksi voinee laskea myös se, että sen saa nostettua tarpeen tullen nopeasti pois ruoripinnasta, mikäli tilanne sitä vaatii. Liikuttaessa alle 6 solmun nopeutta eteneminen tuntui jokseenkin turvalliselta pinnapilotin ollessa päällä. Tällä kaikella viittaan lähinnä pitkien matkojen etuihin, on toki eri asia lähteä iltapurjehdukselle ja tuntea veneen käyttäytyminen ja jokainen tuulenvoimakkuuden muutoksen aikaansaama paine-ero peräsimessä.
Päivän ensimmäinen vene oli tullut vastaan jo Ison Vasikkasaaren edustalla, joka taisi olla X-99. Juuri ennen Porkkalaa vastaan tuli Ruotsinlipun omannut purjevene. Ohitin Lähteelän, jossa ihmiset olivat vasta heräämässä uuteen päivään, puoli kahdeksan aikaan.
Porkkalan selälle saapuessani tuuli alkoi pikku hiljaa viritä, mutta tyyntyi käytännössä kokonaan selän luoteisosassa.
Jatkoin tasaista 4,8 solmun matkavauhtia aina Inkoon edustalle ja poikkesin Barösundin kaupan laiturissa syömässä eväitä ja jalottelemassa. Tarkoituksenani oli ollut ottaa päiväunet Barösundissa, mutta raikas ulkoilma ei jostain syystä vielä saanut aikaan väsymyksen tunnetta. Niinpä jatkoin matkaani vajaan puolentunnin tauon jälkeen kohti Tammisaarta kellon ollessa 11.40.
En ollut aikaisemmin käynyt Tammisaaressa veneellä, joten poikettuani veneilijän runkoväylältä kohti Tammisaarta vievää väylää heti Sommarön jälkeen olin uusissa maisemissa. Tammisaareen johtaa suhteellisen pitkä väylä, jonka loppupäässä on merimerkkejä enemmänkin. Saavuttuani satamaan kiersin yhden lenkin ja katselin vapaita paikkoja, joita ei liiemmin perjantaina tuntunut löytyvän, vaikkakin kello oli vähän jälkeen neljän. Löysin lopulta vapaan peräpoijupaikan ja rantauduin kaikessa rauhassa. Ystävällinen naapuriveneen kapteeni tuli ottamaan keulani vastaan heti nähtyään, että olisin rantautumassa yksin.
Ilta meni kartanlukijaa odotellessa, jäätelökioskiin tutustuessa ja veneen vesirajoja putsatessa. Hieno joskin pitkä päivä, illalla uni maittoi.
Tutustuminen purjehdukseen alkoi viitisentoista vuotta sitten, kun saimme veljeni kanssa palkkioksi erään laiturin rakentamisesta Laserin. Laser oli mielestäni hyvä vene aloittaa purjehdusharrastus, koska sen avulla oppi tuntemaan herkätkin tuulenvireen muutokset.
Kevyen painonsa ansiosta Laser kiihtyy herkästi kevyessä tuulessa ja sillä purjehtiessa todella tuntee purjehtivansa. Jokainen aisti on käytössä varsinkin isommalla purjehtijalla, kun joutuu jatkuvasti tarkkailemaan tuulta, tasapainottamaan venettä roikkumalla laidan yli ja varomaan käännöksissä puomia. Laserin saa kaadettua suhteellisen helposti, joten sekin tuo oman jännityksensä mukaan purjehdukseen: muistan elävästi ne lukuisat kerrat, jotka olen tuota venettä kammennut takaisin pystyyn kovassa aallokossa. Todennäköisesti monet niistäkin kaatumisista olisi ollut vältettävissä kiinnittämällä huomioita oikeisiin asioihin, mutta ainahan sitä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, niin nuoremmille kuin vähän kokeneemmille purjehtijoille.
Nälkä kuitenkin kasvoi ja päädyimme kaveriporukan kanssa hankkimaan seuraavan veneen, joka oli Joe 17. Sillä tuli koluttua lähinnä pääkaupunkiseudun lähisaaria. Joe vaihtui aikanaan Rock 20:ksi, joka on edelleen kimppakäytössä. Oma mielenkiinto harrastusta kohtaan kuitenkin kasvoi ja haaveena oli päästä tutustumaan aktiivisemmin Suomen luontoon ja saaristoon. Tämä blogi aloitti kerronnan tuon haaveen toteuttamisesta ja Avance 245:en tarinasta.
Nyt oli aika yrittää saavuttaa taas yksi virstanpylväs, joka liittyi yksin veneellä liikkumiseen. Olin seurannut jo pitkään sääennusteita ja viikonlopuksi oli luvassa sopivan kevyttä keliä. En ollut liikkunut Majalla vielä kertaakaan yksin, vaan veneessä on aina ollut vähintään kaksi henkilöä, jolloin rannasta lähdöissä ja rantautumisessa on aina ollut mukana avustaja. Otin tavoitteekseni tutustua Tammisaari-reissun aikana pinnapilottiimme, jota on koekäytetty ainoastaan muutaman kerran.
Heräsin perjantai-aamuna klo 02.00 ja pakkasin loputkin tavarat sekä eväät. Kävelin rantaan, jossa kuului ainoastaan mattolaiturin luona olleiden yöuimareiden kikatusta. Laitoin radion soimaan, järjestelin tavaroita kaikessa rauhassa, tankkasin veneen vesitankin sekä juomavesikanisterit ja suuntasin Gulfille hakemaan bensaa. Olin ohittanut Melkin kellon ollessa 03.30.
Pinnapilotti on erinomainen laite varsinkin silloin, kun on liikkeellä veneellä yksin. Siitä pystyy säätämään suuntaa joko yhden tai kymmenen astetta kerralla. Suunnanvaihto taisi onnistua myös 90-astetta kerrallaan tietyllä näppäinyhdistelmällä. Tällä matkalla käytin kuitenkin kahta ensimmäistä vaihtoehtoa.
Pinnapilotin edut tulivat esiin jo heti Suvisaariston edustalla, kun suuntasin kohti Porkkalaa. Edessä oli pitkiä suoria, aurinko oli juuri noussut ja ympärilläni oli niin paljon kaikkea mielenkiintoista, että jatkuva pelkän suunnan pitäminen ja sen korjaaminen vaatii monien aistien läsnäoloa. Kun antaa pinnapilotin pitää huolta suunnan pitämisestä, vapautuu itseltäsi aisteja havainnoida enemmän ympärillä tapahtuvia asioita, eritoten pidemmillä matkoilla. En tarkoita, että pinnapilotin voi antaa viedä venettä, vaan edelleen käyttäjän tulee tarkkailla jatkuvasti, mitä ympärillä tapahtuu. Mutta jokin asia on toisin verrattuna siihen, että ohjaisit itse venettä. Asiaa voisi verrata osittain auton ajamiseen vakionopeudensäätimellä, siinäkin vapautuu resursseja enemmän havainnointiin ja valppauteen muita asioita kohtaan. Kaikella on puolensa, mutta näin jälkikäteen tunsin lopulta olevani huomattavasti virkeämpi päivän päätteeksi annettuani pinnapilotin hoitaa veneen ohjaamisen. Keskityin itse enemmän navigoimiseen, ympäristön havainnointiin, maisemien katselemiseen ja suunnan määrittelemiseen. Sain mahdollisuuden liikkua veneessä vapaammin, jäseneni eivät puutuneet ja olin kaikin verroin virkeämpi seuraavan päivän koitokseen. Pinnapilotin vahvuudeksi voinee laskea myös se, että sen saa nostettua tarpeen tullen nopeasti pois ruoripinnasta, mikäli tilanne sitä vaatii. Liikuttaessa alle 6 solmun nopeutta eteneminen tuntui jokseenkin turvalliselta pinnapilotin ollessa päällä. Tällä kaikella viittaan lähinnä pitkien matkojen etuihin, on toki eri asia lähteä iltapurjehdukselle ja tuntea veneen käyttäytyminen ja jokainen tuulenvoimakkuuden muutoksen aikaansaama paine-ero peräsimessä.
Päivän ensimmäinen vene oli tullut vastaan jo Ison Vasikkasaaren edustalla, joka taisi olla X-99. Juuri ennen Porkkalaa vastaan tuli Ruotsinlipun omannut purjevene. Ohitin Lähteelän, jossa ihmiset olivat vasta heräämässä uuteen päivään, puoli kahdeksan aikaan.
Porkkalan selälle saapuessani tuuli alkoi pikku hiljaa viritä, mutta tyyntyi käytännössä kokonaan selän luoteisosassa.
Jatkoin tasaista 4,8 solmun matkavauhtia aina Inkoon edustalle ja poikkesin Barösundin kaupan laiturissa syömässä eväitä ja jalottelemassa. Tarkoituksenani oli ollut ottaa päiväunet Barösundissa, mutta raikas ulkoilma ei jostain syystä vielä saanut aikaan väsymyksen tunnetta. Niinpä jatkoin matkaani vajaan puolentunnin tauon jälkeen kohti Tammisaarta kellon ollessa 11.40.
En ollut aikaisemmin käynyt Tammisaaressa veneellä, joten poikettuani veneilijän runkoväylältä kohti Tammisaarta vievää väylää heti Sommarön jälkeen olin uusissa maisemissa. Tammisaareen johtaa suhteellisen pitkä väylä, jonka loppupäässä on merimerkkejä enemmänkin. Saavuttuani satamaan kiersin yhden lenkin ja katselin vapaita paikkoja, joita ei liiemmin perjantaina tuntunut löytyvän, vaikkakin kello oli vähän jälkeen neljän. Löysin lopulta vapaan peräpoijupaikan ja rantauduin kaikessa rauhassa. Ystävällinen naapuriveneen kapteeni tuli ottamaan keulani vastaan heti nähtyään, että olisin rantautumassa yksin.
Ilta meni kartanlukijaa odotellessa, jäätelökioskiin tutustuessa ja veneen vesirajoja putsatessa. Hieno joskin pitkä päivä, illalla uni maittoi.
Kommentit
Lähetä kommentti